Jokainen kaupunkiin tuleva kerjäläinen ilmoittautuu paikallisen Kerjäläisten killan päällikölle, maksaa jäsenmaksun ja saa puisen jäsenmerkin. Jäsen maksaa myös osuuden tienesteistään. Päällikkö myös lainaa rahaa epäonnisille jäsenille (tietenkin koron kanssa). Rikkurit vähintään pieksetään ja heitetään ulos kaupungista. Tavernanpitäjät antavat heidän vakiokerjäläisilleen päivittäin ruoka-annoksen, koska muuten tavernan ovelle tulee lorvimaan rujoja, haisevia kerjäläisiä jotka karkottavat asiakkaat. Kerjäläiset näkevät ja kuulevat kaiken ja kiltojen isoin bisnes onkin tietojen myyminen.
Farrigniassa jäsenet ovat kerjäläisten eliittiä; jopa toisella kehällä asti toimivia ammattilaisia. Ura alkaa slummista, jossa taitavimmat onnistuvat keräämään jäsenmaksun ja ylenemään muurien sisäpuolelle. Jotkut harvat näistä hankkivat kerjäämällä itselleen jopa katukeittiön tai muun bisneksen. Kerjäläisten päällikkö on suorastaan kaupungin puolivirallinen virkamies, ja rikkaampi kuin monet oikeat virkamiehet.
Kerjääminenhän on periaatteessa laillista. Myös Artanten mukaan almun antaminen köyhälle on hyvä teko. Käytännössä kerjäläiset tietenkin myös varastavat kaiken minkä irti saavat. Varkaiden killat katsovat yleensä pieniä kähvellyksiä läpi sormien.
Lähteitä
- Kiinalaisista fiktiivisistä kerjäläisten killoista kertovat mm. Robert van Gulik: Kiinalaiset kellomurhat (1958), Kiinalaiset järvimurhat (1960) ja Keisarin helmi (1963).